perjantai 6. helmikuuta 2015

Kun maailma romahtaa - Kulissien takaa

Alkuun Riemun kuulumiset, kuukauden päivitystauon aikana ei taas olla sen kummempia tehty. Treeneissä käytiin kerran, muuten ollaan kotona reenailtu sopivasti. Suunnitelmissa olis huhtikuulle ensimmäinen AVO-koe.
Nyt vietellään helmikuun loppuun asti hiihtolomaa, ja loman suunnitelmat vielä täysin auki. Ainakin Porvoossa mennään käymään, ja nyt muutama yö majailtu Hyvinkäällä Jennin luona.


















Sitten aiheeseen. Ajattelin siis tällä kertaa kirjoittaa hieman inhimmillisemmän postauksen, liittyen pitkiin kirjoitus- ja treeni(sun muihin)taukoihin. Ideana siis avata hieman tätä ei-koiraelämää, joka vahvasti vaikuttaa myös koiran kanssa tekemiseen ja blogin päivittämiseen, sun muuhun vastaavaan. Ja toisaalta teen tän myös sen takia, että kirjottaminen ehkä helpottais tähän ahdistukseen.

Oon vaikee ihminen välillä. Ja mulla on vaikeeta. Ihan tähän parin kuukauden sisään on mahtunut niin paljon hyvää ja pahaa. Liikaa romahduksia, liikaa huonoja päiviä. Joskus asiat, jotka on helppoja, muuttuu vaikeiks, kun niitä ajattelee liikaa ja niistä tekee vaikeita.

Syksyllä se kaikki alkoi. Tai oikeastaan kesällä, mutta yksityiselämän muuttuminen syyskuussa on vaikuttanut kaikista eniten myös koiraelämään. Sattuneista syistä, joita en tähän ala avaamaan, pitkäaikainen parisuhde sai päätöksensä, joka aiheutti tunteita laidasta laitaan, eikä itkultakaan vältytty. Syksyn jatkuessa vanha suola janotti, ja aiheesta tuli väännettyä paljon, eikä vääntämiselle ja turhalle säätämiselle näkynyt loppua.
Koiran kanssa tekeminen ei enää tuntunut oikealta. Kaikki mitä teki tuntui turhalta ja tylsältä, kokeiltiin uusia liikkeitä, mutta niistä ei juurikaan ollut apua. Lenkkeiltiin tosin paljon, mutta rajansa pitäis kaikella olla, ja sitä oloa, minkä juoksemisen jälkeisellä oksentamisella sain, en toivoisi kenellekkään. Tuntui pahalta, niin pahalta.
Aika, jonka vietin harvoin iltaisin exän kanssa, toivoin ettei se koskaan loppuisi. Kaikki tuntui paljon paremmalta, kun joku oli vierellä.
Juuri ennen joulua tuli hetki, jolloin kaikki taas romahti käsiin, tärkein ja rakkain ihminen elämässä halusi jonkun toisen. Niitä tunteita, joita sillä hetkellä koin, on ihan mahdotonta saada tekstiksi, enkä niitä halua vieläkään muistella.

(\\Do you ever think of me when you lie,
Lie down in your bed, your bed of lies?
And I knew better than to look in your eyes
They only pretend you would be mine

And oh how you made me believe
You had me caught in every web that you weave
But do you ever think of me when you lie,
Lie down in your bed, your bed of lies?//)

Joulun yli päästiin, ja elämä alkoi taas näyttää pikku hiljaa paremmalta. Treenaaminen koiran kanssa alkoi tuntua hyvältä idealta, ja välillä saatettiinkin jotain pientä tokoilla. 
Syksyn tapahtumista tuli puhuttua kavereiden kanssa, ja ne harvat ja valitut saivat kuulla kaiken, ihan kaiken. Yhden harvan ja valitun kanssa keskustelu joulun aikoihin alkoi muuttua. Puheenaiheet ei enää olleetkaan se kuinka pahalta tuntuu, vaan ihan kaikenlaiset arkisetkin asiat ja tekemiset tuli puhuttua. 
Lisäksi oli suunnitelmia uudesta vuodesta, ja siitä, että nähtäisiin kymppiluokkaporukalla. 

Ennen uutta vuotta keskustelu muuttui syvällisemmäksi ja tietyllä tavalla tunteellisemmaksi. Omassa pienessä päässäni kielsin kaiken, vaikka toisaalta ehkä toivoinkin jotain, jotain pientä.
Hiljalleen se "jotain pientä" toteutui, ja vietin ehkä parhaimman uuden vuoden parhaimmassa seurassa. Sen jälkeen kaikki tuntui niin oikealta, hyvältä.
Niinhän se jatkuikin. Vietin mahtavia iltoja puhelimessa puhuen pitkiä puheluita, pari viikonloppuakin tuli yhdessä vietettyä, eikä mikään ois voinu tuntua paremmalta.

Tänään sain viestin, joka pysäytti maailman hetkeksi. Se, mitä viestissä luki, sai kyyneleet silmiin. Ei, ei tätä voi tapahtua kun mun elämässä totesin muutaman torjutun soittoyrityksen jälkeen.
Se mikä saa jonkun ihmisen tekemään niin toiselle ihmiselle, josta joskus on välittänyt, pistää miettimään, kuinka itsekkäitä jotkut pystyy olemaan. Ja ei, nyt en puhu itestäni, tai viestin lähettäjästä, vaan ihmisestä, jota en tosiaan haluais tuntea.

Myös "kolmannen osapuolen" kanssa asiasta "jutelleena" voin sanoa, ettei siinä oo järjen hiventäkään. Niin itsekästä ja ilkeetä tekoa saa hakea..
Tästä on tosi vaikee kirjottaa, kun en osaa pukea näitä ajatuksia sanoiksi. Se, mitä toivoin olevani, ei selkeestikkään ollu ihan realistista, ja toivoisin että sen saisin ehkä vielä joskus sanottua, kokonaisuudessaan, eikä näin katkonaisesti.
Koska tunteista puhuminen ei oo mulle helppoa, noitten asioiden sanominen tuntuu vielä vaikeemmalta tällä hetkellä, kun vaikuttaa siltä, ettei mua haluta kuunnella.

Tässä vaiheessa voisikin ehkä todeta, että se oli liian hyvää ollakseen totta. Jos ei kulkis jalat ilmassa ja pää pilvissä, se tipahtaminen ei ehkä sattuis niin paljoa. Näinkin lyhyessä ajassa joku voi herättää sussa tunteita, joita et oo ikinä tienny ees olevan olemassa, ja siitä ihmisestä tulee sulle tosi tärkee ja rakas..

so come on give me a chance
to prove i'm the one who can
walk that mile until the end starts



























Edelleenkään en osaa ajatella mitään järkevää tästä, mutta no, järkevän keskustelun paikkahan tässä olis, ja sitä ootankin.
Kaikki tää olis helpompaa ilmaista muutaman tietyn biisin sanoin, mutta asiat on niin eri tavoin käsitettävissä, joten se tekis ehkä asiasta vielä vaikeempaa.
Onneksi mulla edelleen on ihanat kaverit, jotka on mun tukena tilanteessa kun tilanteessa, vaikka en välttämättä sitä kaikkea tukea aina ansaitsekkaan.

Tähän loppuun vielä linkki biisiin, joka pyörii mielessä, sekä pari kuvaa tänpäiväseltä kuvausreissulta Jennin kanssa.




























i want her magic touch
yeah, cuz maybe then
you'd  want me just as much